Olen täysin havaintoriippuvainen taiteilija. Toisaalta fiktio on minulle ongelmallinen käsitteenäkin. Me taiteilijat luomme uutta todellisuutta havaintojemme pohjalta. Tämä uuden todellisuuden luominen antaa meille suuren vastuun minkälaista todellisuutta tuomme lisää havaittavaksi.
Työskentelymme perustuu katsomiseen, ihmettelyyn, tarpeeseen ymmärtää lisää tekemisemme kautta, siksi kiteytämme ja pelkistämme. Olemme myös alisteisia omalle ilmaisuvälineellemme, emme kuitenkaan uhreja. Meidän tulee ymmärtää välineen käytön traditio ja sen mahdollisuudet. Hyväksyä kunkin mediumin luonne osaksi teoksen kokonaissisältöä. Oli sitten kyseessä video, veistos, mikä tahansa.
Keskeinen taiteellinen ongelmani on litistämisen ongelma. Me tarkkailemme moniulotteista todellisuutta ja saatamme litistää sen teoksessamme kaksiulotteiselle pinnalle. Pinnan tulkinta on opittua ja se mitä näemme ja tulkitsemme kuvasta ilmentää meidän kulttuurista suhdettamme. Kukaan ei elä tyhjiössä.
Havainnon luonne on naturalistinen. Tarkkailemme ympäristöämme, yksityiskohtia, asioita, ilman pelkistystä tai fokusointia, ihan vaan sattumanvaraisesti. Imemme tietämättämme impulsseja, jotka sitten saattavat putkahtaa yllättäen esille tietoisemmalla tasolla. Olen ollut kiinnostunut tästä havainnon naturalistisesta asenteesta ja todennut sen tuottavan taiteellisessa työskentelyssä teoksia, jotka helposti mielletään surrealistisiksi.
Taiteilijan uskollisuus havainnon impulsiivisuudelle ja kaiken yhtä-tärkeydelle, vastaanvaikka piirrettäessä havainnosta maisemaan, avautuu puolestaan katsojalle teoksena ilman ohjattua katsomishierarkiaa.
Teoksessani ”Optinen Ruskea”, suuri kasvokuva, halusin toteuttaa myös naturalistista otetta konkreettisesti fyysisenä strategiana. Osa teoksesta on maalattu rakennustelineillä ja kauttaaltaan aina liian lähellä jotta pensselinvetojen ”oikeellisuus” suhteessa kokonaisuuteen olisi mahdollista arvioida. Samalla ajatuksella etenin suhteessa väreihin kun maalasin aina uuden yhden värin kokopinnalle ja annoin sen vaikuttua alemmista värikerroksista sattumanvaraisesti. Teos on maalattu seitsemällä eri värillä ohuesti päällekkäin. Värit olivat päävärien kylmät ja lämpimät sävyt sekä vihreä. Niiden valuminen näkyy teoksen alareunassa.
Peittävä ruskea värihän saadaan maalausprosessissa aikaiseksi sekoittamalla komplementtivärejä keskenään. Teoksessani halusin luoda värillisen ihmisen, poikani, ihonvärin ns. optisesti värilliseksi, valo teoksessa kuulta pohjasta ja ruskea syntyy pääväreistä.
Tumman ihonvärin maalaamiseen ei ole varmistettua pitkää traditiota. Miten valo ja valöörien vaihtelu kasvoilla ilmaistaan. On lähes mahdotonta sotkea pohjasta tulevan valon ja pintaan rakennetun valon strategioita samassa teoksessa .Kaikki värit riippuvat toinen toisistaan. Niiden ymmärtäminen vaatii komplementtisävyjen olemassaolon. Värillinen pinta, kaikki pinnat, imevät ja heijastavat valon erilaisia aallonpituuksia siksi väri on materian ominaisuus.
Kasvokuvan suuri koko on merkityksellinen. Se korostaa katsojan fyysisen läsnäolon ja koon merkitystä tilassa, missä teosta katsotaan. Se korostaa teoksen osuutta taiteellisessa tapahtumassa. Taide ei ole teoksessa eikä katsojan päässä käsityksenäsiitä, mitä taide on, mikä on taidetta. Taide on tapahtuma teoksen ja katsojan välissä. Se toteutuu ja ilmenee tässä kohtaamisessa.